Mitä haen ulkonaliikkumiselta?
Olen funtsinut että mitä hittoa se tarkoittaa että tykkää käyttää jotain vanhaa rojua metsässä. Päästään kysymykseen, että mitä luonnossa oleskelu ylipäätään tarkoittaa.
Kun mietin miksi menen metsään, niin mietin mitä silloin jätän taakseni. Jätän taakseni kodin mukavuudet ja takkatulen loimun, tulen siis kokemaan metsään aina jossain mielessä jotain "primitiivistä", jätän siis pois modernin ihmiselämän rakennelmia.
Mitä se puolestaan minulle tarkoittaa? Mielestäni tähän liittyvät aina jollain tapaa haasteet tai hankaluus, ei siis siinä mielessä että lähden tekemään elämästäni tarkoituksella jotenkin oleellisesti vaikeaa ja kurjaa, vaan sillä tavalla että joudun näkemään vähän vaivaa ja sietämään olosuhteita. Eikö tämä ole aina läsnä kun lähdetään luontoon liikkumaan, miksi sitä pitäisi pelätä? Toisaalta haen myös jotain maagista, eräänlaista siirtymistä toisenlaiseen maailmaan. Haluan myös mielummin hävitä maisemaan kuin näkyä kilometrien päähän - se on tapani kunnioittaa luontoa.
Koska olen vaate- ja varusteintoilija, niin saan kiksini tietynlaisesta fiiliksestä tai tavasta tehdä juttuja. En tule metsään suorittamaan mitään mahdollisimman tehokkaasti, jolloin voin yksinkertaisesti päättää käyttäväni aivan mitä kamppeita tahansa haluan - sellaisia, jotka tuovat minulle iloa tavalla tai toisella. Usein tämä tarkoittaa jotenkin "vanhanaikaisia" vermeitä; puuvillaisia tai sarkaisia vaatteita, telttoja joita ei saa pystyyn pelkästään yhdestä narusta vetämällä... Toisaalta tähän väliin täytyy sanoa myös että moni männävuosina tehty esine on oikeasti aivan riittävän hyvä, etenkin jos se on tehty esimerkiksi sotilaskäyttöön. Nurinkurisesti vanhoja sotilaskäyttöön tehtyjä kamppeita eräilyssä katsotaankin joskus vähän kieroon ja niitä pidetään semmoisina, että jos nyt ei ole varaa parempaan, tai tuo on joku fanaatikko. Ne eivät toki ihan aina ole optimaalisia rauhanomaiseen eräilyyn, mutta ovat silti tehty luonnossa liikkumiseen ja lähes aina todella kestäviä, ja niillä on poikkeuksetta jokin funktio. Kannattaa muistaa sotilaan ja eräilijän ero, ja miettiä kumpi olet itse: sotilas on siellä metsässä suorittamassa jotakin tehtävää ja todennäköisesti olisi mieluummin jossain muualla, kun taas eräilijä on (toivottavasti) omasta tahdostaan luonnossa pööpöilemässä. Millä perusteella sinä valitset eräilykamppeesi?
Tämän yksinkertaisen päätöksen ja ajatusmaailman keikauttamisen ansiosta olen pitkälti päässyt eroon siitä omituisesta fiiliksestä, että mussa on jotain vikaa kun en käytä uusimpia ja parhaimpia tai muuten vaan mahdollisimman "neutraaleja" (lue: miehille siniset, naisille punaiset, kaikille mustaa) siviilimaailman varusteita ulkona liikkuessani ja että oon jotenkin feikki, sillä jos lähtisin näissä aataminaikaisissa kamoissa pitkälle vaellukselle, niin ehkä niiden painon alla tulis itku. Mutta mun ei ole pakko marssia kolmeakymmentäviittä kilometriä päivässä rinkka selässä kellon tahdissa, eikä mun ole myöskään pakko olla kolmea viikkoa metsässä. Voin lähteä hupiretkelle, joka kestää vaikka yön tai parin yli ja liikkua vaikka viisi kilometria päivässä jos haluan. Tai vietän vaikka kaksi tuntia luonnossa näyttäen joltain Tsehovin tarinoiden puliukolta ja tulen kotiin teelle. Hah!
Ja ylläolevahan ei tarkoita, että vanhemmilla kamppeilla kaikki olisi aina huonommin, vaan joskus asia on juuri päinvastoin, tai ainakin vähän erilaista. Mitä me oikeasti tarvitsemme ja mikä on meidän "uniformumme" kun siirrymme huviksemme vähän sivuun ihmisasutuksesta? Minkälaisia eräilyfilosofioita sinulla on?
4 kommenttia
Olipa mahdottoman hyvä kirjoitus.
Melko paljon minulta löytyy vanhaa armeija leiriytymis kamaa myös vaatetta. On myös uudempaankin mutta ei isolla rahalla kuin talvimakuu alusta hankittu.
Nykyaikainen varusteiden kehittely on peräisin siitä samasta eetoksesta kuin miten muutenkin länsimaista elämäämme elämme: Kaiken pitää olla mahdollisimman helppoa ja vaivatonta. Että voisit keskittyä siihen olennaiseen, että voisit nauttia enemmän itse asiasta jne. Mutta tässä juuri homma menee pieleen. Se olennainen, se mitä varten on lähdetty kutistuu lopulta olemattomiin, pahimmillaan siihen yhteen IG-kuvaan jonka jälkeen voikin jo mennä kotiin. Mitä tästä jäi sieluun? Ei mitään.
Ei ihmisen ole tarkoitus päästä kaikesta helpolla. Ihminen tarvitsee ponnistelua, vaikeuksien voittamista ja itsensä ylittämistä. Ihminen tarvitsee myös jatkuvuuden ja johonkin kuulumisen tunnetta, olemassaoloa sukupolvien ketjun jatkona. Näissä molemmissa auttaa vanhoilla varusteilla resuaminen, se tuo aivan uutta hyrinää hommaan. Jos se hollantilainen mosuri on pärjännyt tällä kankaanpalalla kaatosateessa viikkoja niin miksi en minä. Ja mitähän ihmettä on italialainen rättivääpeli miettinyt silloin 60-luvulla kun se on tämmöisen suljentasysteemin kehittänyt, koittais itte käyttää tätä näpit jäässä.
Eikä sovi unohtaa kestävyysnäkökulmaa, sekä eettisesti että ihan fyysisesti. Millin paksu vahattu puuvillakangas toimii täsmälleen yhtä hyvin kelissä kuin kelissä, vuosikymmen toisensa perään. Nahkasaappaan saa takaisin nippuun rautalangalla ja jesarilla, suutarikäynnin jälkeen taas mennään 20 vuotta. Näiden kamojen hiilijalanjälki on aivan varmasti jo kauan sitten kuoletettu, eikä paljon mikromuoveja leviä mihinkään.
Summa summarum; Allekirjoitan täysin kirjoituksesi. Nämä kamat resonoivat jotain aitoa tässä surreaalin epäaidossa ajassamme.
Luonnossa liikkuminen on lapsesta asti tuttua hommaa..osa normaalia elämääni, osa varusteista on vanhempaa sotilaskampetta, Suomalaista tai ulkomaista..pääasia että tuntuvat hyviltä päällä ja mukava liikkua,,Säänmukainen pukeutuminen..ja varusteissa kestävyys , monikäyttöisyys.